Mauserin rakentelua

[TH]

Kaunista.

Pystyykö kirjokarkaisua ulkonäöllisesti muistuttavaa pintaa tekemään itse ilman, että sössii pintakarkaisua? Joku miedohko lämpökäsittely + jokin aine? En tarkoita kokonaisia aseita mutta joitain pienempiä osia.

[igorrock]

Kirjokarkaisu-imitaatioita tuntuvat tekevän ainakin liekkimenetelmällä ts. sopivan epätasainen kuumennus pienellä kaasuliekillä mutta sen verran matalalla lämpötilalla että kiillotetussa pinnassa vain väri muuttuu eli punahehkua ei saisi näkyä.

Samalla tekniikalla mutta tasaisella kuumennuksella saadaan helpommin aikaan ns. liekki-sinistys joka sekin on "pisteosissa" hienon näköinen.

Kaiken pohjana on korkeakiiltoinen teräspinta. Tekniikoita kannattaa harjoitella kunnolla johonkin toisarvoiseen kappaleeseen ennen kuin alkaa itse osia kuumentelemaan. Tulee halvemmaksi.

Oheisesta linkistä selviää kuinka oikea karkaisu tehdään.

http://www.homemodelenginemachinist.com/index.php?topic=5169.0

[TH]

Suojaako liekkisinistys tai oikea kirjokarkaisu korroosiolta?

Rugerin jollain kemikaalilla (?) feikkikirjattu Vaqueroni ruostuu asekaapissakin jos ei ole aina läträttynä reilusti öljyä pintaan. Sensijaan sen normisinistetty piippu ei ole moksiskaan.

Koitan tässä funtsia yhdelle osalle sopivan hyvännäköistä tee-se-itsepintaa mutta pitäisi myös suojata elementeiltä.

[igorrock]

Kirjokarkaisu on aika herkkä kulumiselle mutta oikein tehtynä sen ei pitäisi ruostua normaalia sinistystä kummemmin. Jos haluaa että kirjokarkaisun väri säilyy, on se hyvä suojata vaikkapa tukevalla vahakerroksella.

Asekaappisi lienee jossain viileässä tilassa joten ehkäpä kannattaisi hankkia sinne yksi pussi Silica-geeliä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Silica_gel

[TH]

Se oli tommosessa lämmittämättömässä vaatehuoneessa. Ja silicageelipusseja kaapeissani on aina. Tuo oli ainoa ase jolla ko. ongelma. No, nyt kaappi on siirretty täyslämpimään tilaan.

Ko. Ruger oli myös ekalla karhukeikallani mukana (hehe...) ja siellä se ruostui aivan älyttömästi. Joka ilta nuotiolla istuessa sai öljyrätillä pyyhkiä ja kotiin päästyäni koko vehje atomeiksi. Aivan kelvoton pinta aseeseen jonka saattaisi joskus viedä ulos.

Tuli mieleeni, että Mirokun rinnakkaispiippuisessa on kirjokarkaisu pinnassa mutta myös kirkaslakka. Sen kanssa ei mitään ongelmia. Pinnan "aitoudesta" ei tietoa mutta eiköhän veli-Tojo osaa tehdä.

Kiitos vinkeistä. Täytynee keväämmällä vähän testailla tuota kirjokarkaisun kotitekoa eri nippeleihin.

[igorrock]

Nykyaikaisilla aseteräksillä ei kirjokarkaisua, joka oikeasti on yksi teräksen pintakarkaisun muoto, teknisessä mielessä enää tarvita joten luulenpa että Mirokussakin se on vain visuaalinen kikka, tehty vain eri tavalla kuin Rugerissa.

[Tikka m17]

[igorrock]

"Kirjokarkaisu ei ole yksi pintakarkaisun muodoista, vaan kysymyksessä on hiiletyskarkaisun yksi menetelmä, jossa hiilen luovuttajana toimii sula syanidikylpy. Menetelmää ei enää juurikaan käytetä ja syyn varmaan arvaattekin..."

No kerrotko Tikka m17 sitten mikä merkitys on luu-, hiili ja nahkasilpussa tapahtuvalla poltolla ja sen jälkeen tapahtuvalla karkaisulla. Onko se vain visuaalinen ?

Mainitsemasi syanidikylpy on hiilen luovuttajana käsittääkseni silloin kun perinteisellä tavalla tehdään normaali hiilletyskarkaisu osille. Käytän nimitystä pintakarkaisu koska tapahtumassa vain teräksen pintakerros hiilestyksen yhteydessä imee itseensä hiiltä ja karkaistaessa kovenee.

Voi hyvin olla että osa asevalmistajista käyttää aktioissaan edelleen noita perinteisiä materiaaleja ja menetelmiä mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole. Kirjokarkaisun visuaalinen asu kun voidaan jälkeenpäin tehdä muullakin tavalla.

[igorrock]

Ohessa edesmenneen P.T. Kekkosen selvitys po. asiasta:

"Alkuun tärkeä ilmoitus laajempaankin jakeluun: Uberti-tehtaan JÄLJITELTYÄ kirjokarkaisua ei ole suoritettu alkuperäisellä menetelmällä !! Ainakin aikoinaan omistamastani .357 Magnum Remington Rolling Block- pistoolin replikasta turmeltuivat aluksi muutamat ruuvinkannat (vaikka käytettävissäni oli ehdottoman asianmukainen CHAPMAN-meisselisarja), ja lopulta litistyi myös piippu, kun se irrotettiin tarvittavalla voimalla lukkokopasta. Vahinko sattui vuonna 1985, jolloin erittäin kriittistä kyseisen aseen esittelyjuttua ei enää julkaistu yhdessäkään alan lehdessä: Ne olivat nimittäin taas kerran "uudistuneet"..!

Aseen lähempi tutkimus osoitti lukkokopan materiaalin olevan seostettua, joskin suhteellisen pehmeää tarkkuusvaluterästä, joka oli loppuhionnan jälkeen jätetty kirkaspintaiseksi. Ase oli koottu viimeistä ruuvia myöten, puinen kahva ehkä poislukien, jonka jälkeen lukkokopan pinta oli kirjavoitu asetyleeniliekillä ("hitsipillillä") paikoin kuumentaen. Lukkokopan pinta oli jopa sisäosia pehmeämpi. HUOM ! Valekirjavointi oli siis tehty KOOTTUUN aseeseen !!

Ruuvinkannat olivat pehmentyneet, ja kierteisiin jäänyt voitelutahna oli hiiltynyt karrelle, lukiten ruuvit lähes lähtemättömiksi, mistä seurasi kanta-urien turmeltuminen rumiksi. (Jäljempänä mainittavassa Greenerin kirjassa luetellaan pintakarkaistavat aseenosat; muunmuassa kaikki urakantaiset ruuvit). Kierteitystahna oli palanut myös piipun kiinnityskierteisiin, mistä seurasi piipun turmeltuminen sitä irroitettaessa. Kiinnityksen tiukkuus ei jäänyt paljoa jälkeen huonosta hitsauksesta..?! "Moni on kakku päältä kaunis, ulkokuorelta korea/ vaan on silkkoa sisällä, akanoita alla kuoren". Tähtäinten laatukin oli surkea.! Aseseppä-oppilaan on hyvä tietää tällaiset visusti salassapidetyt asiat, ettei vastaavia vahinkoja sattuisi myöhemmän uran varrella.

Kirjokarkaisu, ameriikaksi siis "mottled color case hardening", ei onnistu kaupallisilla pintakarkaisukemikaaleilla, tai edes puuhiilijauheella taikka -rouheilla. Kemikaaleilla (verisuolalla tai CASENITEllä) onnistuu toki raudan pinnan sementointi eli savoksi: "setseeraus", jopa lasikovuuteen saakka, mutta pintaväri jää tasaiseksi - tuhkanharmaasta jopa mustaan saakka, riippuen siitä, kuinka kauan hehkuva rauta on kosketuksissa ilman happeen. Jotkin karkaisusuolaseokset voivat myös olla hapettavia, sisältäen esimerkiksi salpietaria.

Jo termi "case hardening" kertoo kirjaimellisesti käännettynä jotain prosessin suoritustavasta "lege artis" (= taiteen sääntöjen mukaan). Tieteellisempi termi on: anaerobinen karbo-nitraus (= typettävä pintahiiletys ilmattomassa tilassa). Käytettävä kemikaali jouduttaneen yhä valmistamaan itse. Oppiriita siitä, saako sievemmän värin aikaan luuhiilellä vaiko nahkahiilellä, on jatkunut useiden vuosisatojen ajan. Kauneus on tosin katsojan silmissä, ja: "De gustibus non est disputandum" (= makuasioista älköön kiisteltäkö !) Eroa huomaa tuskin asiantuntijakaan.

W.W. GREENER toteaa eeppisessä teoksessaan: "THE GUN And Its Development", että lähtöaineiden saatavuus ja hinta on viime kädessä ratkaiseva valintakriteeri: "Birminghamissa, missä luun sorwaus on merkittäwä teollisuuden haara, on luu-lastuja wiljalti saatawana, mutta maaseudulla, sekä wieraissa maissa, silloin kuin tarwitaan toimittaa sementointikarkaisuita, eikä luu-tomua ole tarjona, on paahdettu nahka oiwa aines. Kenki-rajoja säästetään siellä paljo tähän tarpeeseen". Myöskin eläinten karvat, sarvet, sorkat tai kaviot koostuvat käyttökelpoisista hiilen ja typen yhdisteistä, joskaan niitä ei ole mainittavammin käytetty karbonitrausaineksina. Hiileksi paahdettava nahka oli usein parkitsematon ja karvaamaton vuota, joka kuivattiin ja paloiteltiin tai leikattiin suikaleiksi.

Luuhiili tai nahkahiili ei saa olla aivan perkipoltettua, vaan vain paahdettua siten, että kuumennetusta raaka-aineesta haihtuu kaikki kosteus, eikä se enää savua ja käryä erityisen sakeasti, mutta on jo tummaa väriltään, ja niin haurasta, että se on muserrettavissa karkeahkoksi jauheeksi. Liikaa paahdetussa luussa ei ole lainkaan hiiltä ja typpeä, eikä hiileksi asti paahdettu nahka myöskään enää sisällä riittävästi typpeä kirjokarkaisun aikaansaavan syaanin (hiili-typpiradikaalin) kehittymistä varten. Kirjokarkaisuaineiden valmistus on siis taiteenlaji sinänsä, eikä sitä opita teknisissä korkeakouluissa, mutta artesaanin kurssiin se kyllä kuuluisi..!

William Wellington Greenerin hieman vajavaisen selonteon mukaan (kukapa industrialisti kaikkia kikkojaan julkistaisi) suoritetaan kirjokarkaisu seuraavanlaisella menettelyllä: "Karaistawat teokset ladotaan walanta-rautaiseen pataan, ynnä eläimellisen hiilen (kärwennetyn luu-tomun) keralla, jonka pitää peittämän kaikki teokset yltä-päältä. Sitte pata haudataan kirkkaasti hehkuwaan hiili-walkeaan siiheksi, kunnes sen kylki hohtaa onkilieron wärisenä. Hidasta walkeata pidetään nyt yllä tunnin tahi puolentoista tiiman aika, karaistawain teoksien ko'on mukaan. Työnsä taitawa karaisija osaa silmä-määrälläki huomata, milloin ne owat walmiit ulos-otettawiksi. Kun ne owat nostetut ulos tulesta, upotetaan teokset äkillisesti kylmään weteen. Punaisena hehkuwa rauta imee pinnallensa hiiltä, joka saattaa sen pinnan täydellisen kowaksi, kun teos on äkillisesti kylmennetty, kuin myös se tuottaa rautaan soman kirjawaisen wärityksen. Pintaa sywempään ei karaistuminen ulotu, waan jää raudan sisuspuoli yhä sitkeäksi".

Ase- ja konepajoissa, joissa tehtiin usein pienehköjen esineiden hiiletyskarkaisutöitä, oli kuumennusastioina vaihtelevankokoisia valurautaisia laatikoita ("case"), joihin kuului tarkoin sopiva kansi. Milloin työkappaleisiin haluttiin aikaansaada kirjava pinta, alkoivat valmistelut jo 1 - 2 vuorokautta ennen karkaisutyötä. Sopivankokoisen ja -korkuisen laatikon pohjalle sullottiin luu- tai nahkahiilirouhetta. Sen päälle ladottiin karkaistavat, suunnilleen samankokoiset esineet, tai yksittäinen "teos". Ympärille sullottiin sementointihiiltä; samoin pinnalle, tiiviisti ja laatikon reunojen tasalle siten, että laatikkoon jäi mahdollisimman niukasti ilmaa.

Kansi tiivistettiin kostutetulla savella, jättäen vain pieni aukko laatikosta kenties poistuvien kaasujen pakotieksi. Savitiivisteen kovettuminen otti aikansa; 24 - 48 tuntia, ellei sitä joudutettu lievällä esilämmityksellä ahjon hohteessa (ei kuitenkaan ahjossa). Ne kohdat, joiden ei haluttu karaistuvan, kuparoitiin lievästi rikkihappoisella kuparisulfaatin vesiliuoksella kostuttamalla. Ohutkin kuparointi ehkäisee karbo-nitrautumisen.

Lopullinen kuumennus suoritettiin Greenerin selostuksen mukaisesti. Laatikon eli "rännälin" kansi sai hehkua hieman oranssiin vivahtavan punaisena 1 - 2 tunnin ajan, minkä jälkeen rännäli nostettiin hiilloksesta, kopautettiin kansi auki moukarilla, rikkoen sen kova savitiiviste, ja sitten kipattiin rännälin sisältö jäähdytysveteen, ryhtymättä poimimaan "teoksia" sementointihiilien seasta yksin kappalein. Yksinään hiiletetty esine voitiin sentään nostaa pajapihdeillä rännälistä, ja heittää se vesisaaviin, jos "pihtien pitelemät" jäljet sen jossakin kohdassa eivät haitanneet.

Montakaan sekuntia ei esine saanut olla alttiina ilman hapelle; muutoin sen kirjavointi epäonnistui. Siksipä oli rännälin koko sisällön nakkaaminen sammutusveteen tavanomaisin ja varmin menettelytapa. Sementointihiilet olivat jo tehneet tehtävänsä, eikä sammutusvesikään niistä turmeltunut, vaan sen vaikutus pikemminkin tehostui. Veteenhän voitiin jo ennalta sekoittaa esimerkiksi suolaa, joka vauhditti veteen kastetun työkappaleen jäähtymistä, milloin haluttiin karkaista jokin esine erityisen kovaksi ja purevaksi.

Ennenwanhaan ei esimerkiksi metallien lastuamiseen käytettyjä työkaluja valmistettu hauraasta ja kalliista teräksestä, vaan melko puhtaasta takoraudasta, joka hiiletettiin ja karkaistiin suolaveteen sammuttaen. Erikoistapauksissa voitiin jäähdytysnesteenä käyttää jopa elohopeaa. Siihen sammutetulla sementoidulla rautaisella poranterällä voitiin kairata reikä jopa lasiin.

I maailmansodan aikaan joutuivat saksalaiset turvautumaan tähän "kyläsepän konstiin", kun merisaarto esti wolfram-malmin tuonnin Portugalista, mutta erikoiskovaa terästä tarvittiin S.m.K.-luotien panssarinmurtokeernoihin. Jopa joidenkin 13 mm panssaripyssyn T-18 patruuna-erien luodeissa saattoi olla sementoitu ja elohopeaan karkaistu rautakeerna, joka oli tunnistettavissa kauniin kirjavasta väristään. Läpäisyteho oli rinnastettavissa wolframteräs-keernaan. Ainakaan aseen käyttäjät eivät huomanneet eroa, ja vielä vähemmän ne tuhoon tuomitut panssarivaunumiehet, joiden ajopelien 8 millin paksuiset "pellit" puhkeilivat korvikeluotien osumista kuin pahvi."

[hukka99]

[6.5x57]

[igorrock]

Enpä nyt pahus enää muista mistä tuon löysin mutta aseesta ei ollut juurikaan enempää tietoa kuin tuo kaliiberi ja valmistaja.

Katkokierteen teko on hyvin hankalaa ja kallista ja kun piipun vaihdolla tuskin on kiire, kelpaa allekirjoittaneelle oikein hyvin Mauserin alkuperäinen piippukierre.

[Tikka m17]

[nuuskis]

Myykö joku liike suomessa järkihintaista varmistinta 98:iin. Vai meneekö ulkomaantilailuksi ? Midwayn 60e on hieman liikaa kamppeesta joka toisella puolen atlantia maksaa 20$..

[Bokmal]